Kesäloma – työn ja vieraiden aikaa

Heinä- elokuussa on täällä Ecuadorin viidakkoalueella koululaisten loma ja näinä kuukausina olemme jo monien vuosien ajan saaneet vastaanottaa aktioryhmiä, jotka saapuvat eri puolilta maailmaa tutustumaan työhömme ja tukemaan sitä.

Tänä vuonna erityisen jännitysmomentin aktioiden järjestelyyn toi se, että allekirjoittanutkin lähti "lähetysmatkalle" juuri ennen lomien alkua ja vieraiden saapumista: Suomeen hautaamaan ystävää ja viemään viidakkoseurakunnan terveisiä Vapaakirkon kesäjuhlille. Jännitystä tuotti se, että Ecuadoriin palattuani aikaa aktiolaisten asunnon vuokraamiseen ja kalustamiseen olisi vain viikon verran.

Pääkaupungin ja viidakkoalueen yhdistävä tie oli tällaisessa kunnossa.

Suomalaisen Legacy-tiimin vierailun ajaksi reitti saatiin kuitenkin auki

ja seuraavan kerran maanvyörymiä tuli vasta palattuamme kotiin heitä viemästä.

Suomen matka tuli ja meni ja viidakossa minua odotti yllätys: ystävystyminen naapuripariskunnan kanssa, joka tarjoutui majoittamaan vierailijat kodissaan ja vieläpä avaamaan loma-asuntonsa ovet nuorten viidakkoleirille! Richard alkoikin samantien nikkaroida bambuvuoteita ja yhdessä haalimme kokoon verhoja, tyynyjä, astioita ja muuta tarpeellista. Hän myös näki yöllä unen, jossa hän lakaisi ja kuurasi kaksikerroksista taloaan. Aktioryhmien säännölliset ylistys- ja rukoushetket koskettivat tätä pariskuntaa ja Inés kuuntelee matkapuhelimelleen äänittämiään lauluja edelleen matkustaessaan bussilla ja kulkiessaan viidakon poluilla.

Latin Link -järjestön lähettämä Step-tiimi
pääsi maistamaan toukkavarrasta!
(Kuva: Step-tiimin arkisto)

Ensimmäinen aktiotiimi saapui heinäkuun alkupäivinä Pohjois-Irlannista ja Englannista, tavaten toisensa ensimmäistä kertaa vasta Bogotán (Kolumbia) lentokentällä. Nämä kahdeksan nuorta naista hioutuivat saman tien tiiviiksi työryhmäksi ja heidän yhteytensä toisiinsa, isäntäpariskuntaan ja meihin muihin oli kaunista ja koskettavaa. Pari tiimiläistä oli opetellut etukäteen espanjankielisen Tässä ovat käteni -laulun ja lisäksi he olivat valmistelleet laulun teemoja tukevia askartelutehtäviä, pelejä, leikkejä ja muistolauseita. Syntyipä aktion aikana myös aivan uusi, espanjankielinen raamattulaulu ja yllätys oli suuri, kun kuulin myös samoihin aikoihin Kolumbiassa ja Venezuelassa järjestettyjen Jippii-leirien pohjautuneen samaan teemaan: Tässä ovat käteni!

Englannin tunneille osallistui kaikenikäisiä
pienistä lapsista aina aikuisiin saakka.

Vietimme iltapäivät Rukullaktan, Tambayakun ja Ita Kiwilinan kylissä toteuttaen päiväleirejä ja aamupäivisin nämä ystävät opettivat englantia, urheilua ja musiikkia Yawarin kyläkoulun tiloissa. Näillä lomakursseilla saimme kohdata yli 80 lasta ja nuorta vanhempineen – monet heistä minullekin uusia tuttavuuksia. Yawarin nykyinen kyläpäällikkö oli mukana niin aktioryhmän tervetulotilaisuudessa, kuin Rukullaktan päiväleirin päättäjäisissäkin ja myös Rukullaktan kyläpäällikkö lähetti pienen tyttärensä paikalle. Päiväleireillä meillä oli apunamme omia nuoriamme, jotka rohkaistuivat opettamaan myös Raamattua kylien lapsille. Ehdimme myös Pachakutikiin rohkaisemaan lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat päättäneet seurata Jeesusta.

Vaikka yhteistä kieltä ei ollut,
olivat jäähyväiset haikeat!

Hyvä ystävämme Abby saattoi Britannian tiimiä mennen tullen ja kyydit hoituivat yhdellä niistä keltaisista busseista, joilla saimme ajella jo seitsemän vuotta sitten! Quiton tie oli poikki maanvyöryjen vuoksi, mutta kiertoreitillä oli paljon nähtävää ja koettavaa tälle innokkaalle tiimille. Allekirjoittanut pääsi bussin kyydillä kokemaan lyhemmän, mutta rankkasateiden rikkoman Quiton reitin noin viikkoa myöhemmin, ja päädyimme tuomaan myös Suomi-aktiolaiset kotiin kiertoreittiä pitkin. Ecuadorin Pacto-kirkko tarjosi heille yösijan, aamiaisen ja kyydin lentokentältä viidakkoon. Mukaan lähti myös nuori ystäväni Ruth vuorilta, Cashaloman kylästä.

Oli koskettavaa rukoilla yhdessä työalueen puolesta.
Tiimiläiset pääsivät siunaamaan alueen kristittyjä myös henkilökohtaisesti.

Tämän suomalais- ecuadorilaisen tiimin kanssa aloitimme yhteisen aikamme tutustumalla työalueemme karttaan ja rukoilemalla työn puolesta. Erityishuomiota saivat alueen ääripäät – Bellavista Altan kylä jokivarressa, josta työ aikanaan Paukkaloiden johdolla alkoi, sekä Pachakutikin kylä Galeras-vuorijonon toisella puolella, jossa quitolaisen seurakunnan toimesta alkanutta työtä olen saanut olla tukemassa jo jonkin aikaa. Näiden kahden päivän vierailujen lisäksi järjestimme viidakkoleirin Rukullakta-Yawarin nuorille – leirin, jonka kautta niin minun, kuin Inés-emäntämme edesmenneen isän unelmat alkoivat toteutua! Leirin jälkeen yksi aktiolaisista näki unen, jossa nuoremme – valkeissa vaatteissa ja kasvoiltaan eri näköisinä – leikkivät ja ihastelivat perhosia keskellä metsää, erilaista, kuin tämä meidän viidakkomme. Toinen aktiolainen näki kuvan tarkasti aidatusta viljelyksestä, jonka sisällä satoa korjattiin turvallisesti ja tähkä kerrallaan, vaikka vihollinen ärjyikin aitauksen ulkopuolella.

Viidakkoleiri oli ainutlaatuinen elämys niin nuorillemme,
kuin mukana olleille tiimiläisille.

 Jokainen heinä-elokuun vieraistamme pääsi myös käymään tontilla, jolle tahdomme pian rakentaa perheiden talon ja tukiopetuskeskuksen. Tulkoon siitäkin sellainen Taivaan Isän viljelys, jolla sato saa rauhassa kasvaa ja kypsyä, jossa ihmetellään Hänen lahjojaan ja nautitaan siitä puhtaasta uudesta elämästä, jonka vain Jumala voi lapsilleen antaa.

Kuvassa monta rukousvastausta
– suomalaisten tuella hankittu työautomme,
Jeesusta rakastavia ja
lähetysnäkyä sydämessään kantavia nuoria
ja – niin, kuva on otettu tontiltamme käsin :)

Saatettuamme valtaosan aktiolaisista kotimatkalle palasin vielä viikoksi emännöimään kahden suomalaisen ja neljän vuoriston nuoren muodostamaa "kesäsiirtolaa". Ehdimme käydä uudemman kerran Pachakutikissa ja kohdata Rukullakta-Yawarin nuoria musiikin ja urheilun parissa.

"Se, että otat vastaan niin monia ryhmiä ja ihmisiä tutustumaan lähetystyöhön on todella merkittävää tälle sukupolvelle", kirjoitti yksi aktiolainen kotiin lähtiessään. Olipa mukavaa viettää "erilainen loma" näiden parikymppisten (+/-) kanssa ja jakaa unelmia puolin toisin. Ne unelmat, jotka alkoivat toteutua tänä kesänä, odottivat sitä, että juuri nämä nuoret kasvaisivat ja voisivat iloita niistä kanssamme.

Rukoillaan, kylvetään ja rohkaistaan nuoria ympärillämme unelmoimaan rohkeasti Jeesukselle!

Teksti ja kuvat: Hanna Eriksson

ps. Step-tiimin tarkemman matkaraportin voi lukea täältä:

1. viikko

2. viikko

3. viikko

Ihmeitä lakon aikana

Lähes kolme vuotta sitten Ecuadorissa oli kansallinen lakko ja kirjoitin sen aikana kokemistani ihmeistä täällä.

Nyt, kun intiaanijärjestöjen protestit käynnistyivät jälleen,

saimme taas ihmetellä ja ihailla, kuinka Taivaallinen Isämme hallitsee.

Tästä saimme esimakua myös Suomesta saapuvien viestien kautta:

Eräs rukoileva ystävä oli aivan hiljattain nähnyt näyssä suuren joukon, joka seisoi ympyrässä pitäen toisiaan käsistä. Siinä keskellä olin ollut minä yhdessä viidakon lasten kanssa.

Extra-ihme, jota lapsemme eivät meinanneet uskoa todeksi:
Suomalaisella Marialla ja walesilaisella Caitylla on ikäeroa vain kaksi viikkoa! :)

Lakon ensimmäisinä päivinä odotimme ystävääni Mariaa avuksemme Suomesta. Tiesulkujen yleistyessä kysyin häneltä, olisiko lentoja mahdollista siirtää myöhempään ajankohtaan. Saimme kuitenkin molemmat rauhan siitä, että nyt olisi juuri oikea hetki matkustaa. Niinpä syntyivät suunnitelmat B ja C ja valmistauduin Quiton matkaan - sillä edellytyksellä, että saisin jostain bensaa, tai että edes bussit kulkisivat vielä.

Siltä varalta, etten pääsisi lentokentälle saakka, sovin eräiden quitolaisten ystävien kanssa Marian noutamisesta - ajatukseni oli, että he voisivat tuoda hänet jollekin tiesululle saakka, josta minä voisin viedä hänet kotiin. Tämä pastoriperhe tarjoutuikin yllättäen majoittamaan Marian tarvittaessa koko lakon ajan. Sain puhelinsoiton myös Guayaquilin rannikkokaupungista, jossa rukoiltiin tämän lähetysmatkan puolesta ja tarjottiin rahaa lentolippuihin, jotta Maria voisi lentää suoraan Quiton kentältä rannikolle ja aikanaan lakon päätyttyä takaisin vuoristoon.

Eivätpä nämä avun tarjoajat olleet uskoa korviaan kuullessaan, että Myyrä-automme ja minä pääsimme lopulta aivan esteettä viidakosta vuorille ja takaisin, yhdessä Marian kanssa. Sitä ennen tarvittiin kuitenkin muutama muukin ihme.

Jalankulkijoiden ja moottoripyörien bensajonoa Tenassa.
Autojono kiersi muutaman korttelin ympäri.

Lakon ja mielenosoitusten myötä polttoainetoimitukset olivat jo käyneet vähiin meidän maakunnassamme.  Marian saapumista edeltävänä päivänä kuulin taxikuskeilta, että Quiton tien varressa, parinkymmenen kilometrin päässä meistä, olisi bensaa. Tuolta huoltoasemalta en kuitenkaan löytänyt muuta kuin tiedon siitä, että bensaa olisi juuri saapunut Tenan kaupunkiin, johon ajelin illan jo hämärtyessä ja bensatankkini tyhjentyessä uhkaavasti. Tenassa löysinkin itseni pitkästä autojonosta ja reilun tunnin odotuksen jälkeen sain tankin täyteen polttoainetta. Niinpä siis uskalsin tehdä päätöksen seuraavan päivän matkasta - pääsisinhän varmaankin tuolla tankillisella kentälle ja takaisin, vaikka tiukoille se menisi.

Päätös matkustaa omalla autolla olikin hyvä, koska bussit eivät enää seuraavana päivänä kulkeneet. Liikennettä oli muutenkin todella vähän - sain maantien lähes kokonaan omaan käyttööni ;) Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutka: auton kytkin oli aamulla aivan hervoton, enkä saanut autoa käyntiin! Ei kun vain moottoripyörällä läheiseen huoltamoon apua hakemaan, josta matka Quitoon pääsikin lopulta alkamaan, öljyn ja kytkinnesteen lisäämisen jälkeen.

Seuraava ihme odotti minua puolessa välissä matkaa, Baezan kaupungin laitamilla. Tiedustelin varovasti huoltoasemalta, olisiko heillä täydennystä bensatankkiini - nyt olisi tärkeää pitää tankki mahdollisimman täynnä. Yllätys olikin suuri, kun työntekijä vakuutti, että heille saapuu bensaa aivan normaalisti, ja että illallakin sitä olisi ihan varmasti myynnissä. Myös lähistöllä päivystävät poliisit vakuuttivat, että reitti olisi selvä lentokentälle ja takaisin ja todellakin - aurinko paistoi ja tie oli hyvässä kunnossa, väkeä ei vaan ollut liikkeellä paljoakaan. Kyyditinkin mennen tullen muutamaa matkustajaa, jotka eivät bussiliikenteen lakattua olleet päässeet määränpäihinsä.

Mariaa tervehti Ecuadorissa komea Cotopaxi-vuori lumihuippuineen ja sateenkaari, muistutuksena Jumalan lupauksista. Heti seuraavana päivänä Marian saavuttua ajoimme ostoksille Tenaan ja saimme sieltä kaikkea tarvittavaa, vielä kohtuullisilla hinnoilla - porkkanaa lukuunottamatta. Bensaakin tuli taas myyntiin ja saimme sitä tankin täyteen. Baezasta olimme jo paluumatkalla tuoneet varatankissa polttoainetta, jota riitti myöhemmin sekä omaan, että naapureiden tarpeeseen.

Vaikka maa olikin lakossa, meidän ei tarvinnut keskeyttää työtämme. Yhtenä iltana Archidonasta tullessamme vastassa oli tosin tiesulku palavine autonrenkaineen, mutta onneksi olimme matkassa polkupyörillä ja naapurimme päästivät meidät kotiin. Toisen kerran moottoripyörällä toiseen viidakkokylään mennessämme kohtasimme lakkolaisia intiaanikeihäineen ja mustaksi maalattuine naamoineen, polttamassa autonrenkaita keskellä tietä. Heidänkin ohitseen pääsimme puheen ja coca cola -pullon avulla. Nämä lakon päättymiseen saakka asemissaan oloa suunnittelleet mielenosoittajat palasivat onneksi koteihinsa jo parin päivän kuluttua. Olivat varmasti kyläläisiltä saaneet kuulla kunniansa, kun siellä keskellä viidakkoa estivät tavallisten ihmisten kulkua.

Lopulta myös Quitoon ja Tenaan vievät tiet tukittiin ja kanssani puolisen vuotta palvellut Caity ei päässyt lomamatkalle muualle Ecuadoriin. Hän jäikin luoksemme vielä pariksi viikoksi ja oli meille ja lapsillemme suureksi avuksi ja iloksi - ja sai lopulta aivan uskomattoman hienon kotimatkan Isoon-Britanniaan - siitä lisää hieman myöhemmin!

Casa Blancan työ käynnistyi mielenosoitusten ollessa kuumimmillaan.
Tämänkin kylän väki harkitsi matkaa Quitoon lakkoa tukemaan,
mutta päättikin jäädä kotiin kuulemaan Jumalan Sanaa.

Lakkopäivinä Marialle ja minulle tuli mieleen vierailla eräiden ystävieni luona Casa Blancan kylässä. Yllättäen isäntämme alkoi kysellä, koska voisimme tulla tapaamaan hänen kylänsä väkeä. Aiemmin nämä lähestymisyritykset eivät olleet tuottaneet tulosta, mutta nyt sovimme uuden tapaamisajankohdan ja seuraavana maanantaina meitä olikin koolla noin 25 eri ikäistä! Tästä rohkaistuneena kylän väki toivoi viikottaisia kokoontumisia ja ohjelmaa sekä lapsille että aikuisille.

Archidonassa ruokatarpeet ehtivät käydä väliin

ja keskustassa kulkeminenkin on hankalaa,

kun sinne rakennetaan viemäriverkostoa.
Huumorilla ja hyvällä asenteella

selviää kuitenkin monesta tilanteesta!

Eräänä päivänä osuimme Archidonaan juuri kun sinne oli tiesulkujen läpi saatu kuorma-autollinen kananmunia. Kananmunien hinta oli lakon aikana tuplaantunut ja nämä olivat ihan normaalin hintaisia, joten enempää ajattelematta ostin 30 kananmunan paketin niin itselleni kuin myös Caityn isäntäperheelle, jotka olivat juuri edellisenä iltana valitelleet minulle kananmunien korkeaa hintaa. Ongelmana vain oli se, että munat myytiin suoraan autosta munakennolevyille aseteltuna, mutta pakkausmateriaaleja - narua ja muovipusseja - ei ollut tarjolla. Munakennot sylissäni mietin vielä, kuinka saisin ne ja Marian kulkemaan moottoripyörän kyydissä, kun ulkomaalainen nainen kosketti olkapäätäni ja kysyi, olenko minä Suomesta. Kävi ilmi, että olimme tavanneet pari vuotta sitten Archidonan baptistiseurakunnassa ja hän kutsui nyt minut käymään kotonaan vain korttelin päässä, jossa saimme hänen perheeseensä tutustumisen lisäksi vaihtaa ostoksemme siististi pakattuun kahteen 30 kananmunan sarjaan!

Entä sitten Caityn kotimatka? Hänen yliopistoltaan oltiin sitä mieltä, että heidän opiskelijansa olisi päästävä mahdollisimman pian pois "lakon jaloista", vaikka me vakuuttelimmekin, että täällä meillä asioiden tila oli ihan hyvä ja rauhallinen, ja että tilaisuuden tullen saattaisimme Caityn turvallisesti Quiton lentokentälle. Yliopistosta hänelle lähetettiin kuitenkin... helikopteri! Se laskeutui Archidonan ohi virtaavan Misahuallí-joen rantaan ja vei Caityn mukanaan Ahuanon viidakkokentälle, josta hän lensi muutaman muun matkustajan kanssa pienellä cessna-koneella Quitoon. Siellä häntä odottikin jymy-uutinen: intiaanijärjestöjen ja maan hallituksen välinen sopimus oli allekirjoitettu, lakko päättynyt!

Caity valmistautumassa kotimatkaansa
poliisien, helikopterin ja pienkoneen kyydissä :)

Tähän asti on Herra meitä auttanut.

1.Sam. 7:12

Teksti ja kuvat: Hanna Eriksson

Ps. Vuoriston ja viidakon intiaanikylien väki osallistuu lakkoihin ja mielenosoituksiin hyvin halukkaasti, elinolojensa paranemisen toivossa. Viiden kichwa-seurakuntamme väki Imbaburan maakunnassa  ja myös monet kristityt Quitossa käyttivät kuitenkin erilaista strategiaa: He jakoivat välipalaa ja traktaatteja pitkissä autojonoissa odotteleville ohikulkijoille ja järjestivät ylistyskokouksia ja rukousta kotimaansa puolesta puistoissa ja maanteiden varsilla. Saakoon heidän esimerkkinsä innostaa meitäkin siunaamaan Ecuadorin maata ja kansaa.