perjantai 20. syyskuuta 2019

Mietteitä kichwakylästä

"Uskon, että seurakuntien istuttaminen, tai oikeammin sanottuna niiden istuttaminen hyvin, on todennäköisesti kaikkien aikojen tehokkain strategia Kristusta vailla elävien saavuttamiseksi."

- Alex Hawke (suom. allekirjoittanut)

"Se materiaali, mitä Jumala mieluiten haluaa käyttöönsä, on ei mitään. Kun Jumala teki aikanaan maailman, Hän teki sen ei mistään. Sitten Hän pani sen ei minkään päälle. Minulle on joskus sanottu, että olen tämän vuosisadan apostoli Paavali. Olenhan niin paljon joutunut Kristuksen tähden kärsimään ja kannan jatkuvasti muistot ja arvet ruumiissani näistä kärsimyksistä. Mikä on Paavali? Ei mitään. Mikä on Apollos? Ei mitään. On vain Jumala, joka kasvun antaa. Kun minäkin pääsen siihen, että minä en ole mitään, voi minustakin vielä tulla apostoli Paavali."

- Richard Wurmbrand (lainattu kirjasta Altti Viljanen - Uruguayn apostoli, kirj. Toivo Pohjolainen)

Alex Hawke listaa blogissaan tärkeitä ohjeita seurakunnan istuttajille. Minäkin olen saanut jostain sellaisia vaikutteita, että nämä periaatteet tuntuvat aika luonnollisilta ja järkeenkäyviltä. Merkittävänä vaikuttajana, muiden joukossa, voin mainita oman suomalaisen kotikirkkoni työntekijäkoulutuksen. Sen pohjalta on ollut hyvä opetella palvelemaan täällä kaukana, niin erilaisessa kulttuurissa ja asenneilmastossa.




Olen kiitollinen siitä, että minun on annettu rauhassa elää ja oppia uusilla alueilla. Työ on kasvanut ja edennyt ilman suurempaa etukäteissuunnittelua. Olenkin leikillisesti sanonut, että "Jumala huijasi minut..." tekemään sitä ja tätä. Esimerkiksi lapsityön tekeminen ei todellakaan ollut toivelistani alkupäässä, mutta täällä olen kokenut sen todella motivoivaksi ja hedelmälliseksi.


Paikallisille olen sanonut, etten ole tullut tänne tuomaan mitään omaani tai aloittamaan projekteja, joita he eivät koe omikseen. Olen kertonut tulleeni palvelemaan, olemaan täällä niin kauan, kuin minua tarvitaan ja tekemään sitä, minkä tämä kansa kokee tarpeelliseksi. On ollut innostavaa havaita, että alkuvuosien toiveet englannin opetuksesta ja taloudellisesta avusta ovat vaihtuneet pyyntöihin arvojen ja "hyvän tien" opettamisesta kylien lapsille ja nuorille.

Minun periaatteeni on aina ollut, mahdollisuuksien mukaan, tehdä työtä yhteisymmärryksessä koko Kristuksen seurakunnan kanssa. Sekin on peräisin kotikirkkoni dna:sta - Jumalaa ei palvella oman egon tai järjestön kasvattamiseksi, vaan jotta Hän saisi hallita ja tehdä hyvää työtään sydämissä ja yhteisöissä.

Erään Amazonian intiaanin kommentti pysäytti minut. Hän sanoi, että protestanttiset kristityt ovat tulleet jakamaan heidän kansansa eri leireihin. Toivon, että tämä ei olisi totta ainakaan sen työn kohdalla, jossa me olemme mukana. Omalta osaltani olen pyrkinyt kaatamaan raja-aitoja ja ennaltaehkäisemään epäluuloja toisaalta elämällä omaa elämääni mahdollisimman aidosti ja läpinäkyvästi ja toisaalta tulemaan tutuksi muille alueen toimijoille. Yksin elävänä ja työskentelevänä ulkomaalaisena nuorena naisena en todellakaan voi välttyä kaikilta ennakkoluuloilta, mutta omasta itsestäni on kiinni, annanko niiden vaikuttaa toimintaani tai osoittautua todeksi.

Mikä sitten on unelmani? Se, että jonain päivänä näiden kylien asukkaat voisivat olla osa Jeesuksen seurakuntaa. Että kylissä olisi  – tai uskaltaisinko jopa sanoa "että kylät olisivat" – eläviä ja terveitä uskovien yhteisöjä, joissa lasten on hyvä kasvaa ja kaikilla on luottamus tähän päivään ja tulevaan. Ja että rauha, ilo ja valo leviäisivät edelleen.

Jumalahan sen tämän kaiken saa aikaan ja Hänen armonsa tähden saamme omalta osaltamme olla siinä mukana, siellä minne Hän meidät johdattaa.

Teksti ja kuva: Hanna Eriksson